keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Totuus vai tehtävä? -runousoppi

Paul Klee (1879-1940) määritteli itsensä kuvataiteilijaksi, mutta hänellä oli myös vahvoja runoilijan ja muusikon taipumuksia. Näiden kolmen taipumuksen hän koki sotivan keskenään, joten hän valitsi niistä yhden ja hylkäsi sisäisen runoilijansa sekä muusikkonsa.


Klee kirjoitti omista tavoitteistaan:

Ensimmäinen ambitioni (=kunnianhimoinen tavoite; kunnianhimo) on elämän taide, ihanneammattini on runoilijan ja filosofin työ, todellinen ammattini on kuvataiteiden piirissä ja viimeisenä keinona, jos talous pettää, on toiminta kuvittajana.
(http://www.yleradio1.fi/ateljee/radioateljee/id21702.shtml)

Kleen ajatukset kuulostavat tälle taideopiskelijalle hyvin tutuilta. Koen myös määritelmän "runoilija" kuvaavan itseäni paremmin kuin "kuvataiteilija", vaikka ilmaisukeinoni ovatkin pääasiassa kuvallisia. Jos minulla olisi lapsena ollut mahdollisuus opiskella enemmän musiikkia, olisi ehkä ollut myöhemmin vaikeaa valita kuvataiteen ja musiikin välillä. Mutta ajattelen kuitenkin, että kaikki ilmaisuvälineet ovat yhdentekeviä sellaisinaan, minulle runous on se mikä on tärkeää.

Kuka olen taiteentekijänä? Tässä esseessä kirjoitan "runous-opista" -jos sitä sellaiseksi voi kutsua- joka on alkanut kiinnostaa ajatusleikkinä. Siis tämänhetkisestä käsityksestäni siitä, miten elää ja olla runoa. Miten runot syntyvät, tai oikeastaan, kuinka ne tulevat näkyviksi.



Runous, sointi, näky

Minulle runous on: "ei tekstiä, runoja siis, vaan sointia, ei kuitenkaan musiikkia, vaan kauneutta, mutta ei vain silmin havaittavaa, vaan enemmän sisäistä, tunnettavaa".

Se on:"ei tehtyä tai tuotettua, ei ihmisen luomaa tai keksimää, ei pohdittua tai ymmärrettävää, vaan olevaa, joka syntyy, tai tiivistyy, tai materialisoituu näkyväksi, kuultavaksi, luettavaksi, tunnettavaksi".

Runoudesta ei voi sanoa, millaista se on. Se ei siis ole vain "runollista". Se on mitä tahansa, milloin vain, missä vain, miten vain. Se on monenlaista, jopa yhdellä kertaa kaikkea, riippuen kaikesta: kokijasta, paikasta, ajasta. Se on aistein havaittavien ja myös havaitsemattomien asioiden (ehkä ennen kaikkea juuri niiden) sointia, asetelma, missä kaikki elementit ovat suhteessa toisiinsa hetkessä, näky, ja ihminen siinä keskellä. Ihminen ei kuitenkaan ole keskeinen, hän ei asioiden järjestystä tuota, eikä sitä hallitse vaikka onkin keskellä omaa näkymäänsä, ja pyrkii sitä muokkaamaan ja rajaamaan käsitettävään muotoon. Ihminen on keskellä elämäänsä, mutta ei keskeinen sen muodostumisessa. Hän on soitin, tai vastaanotin. Se, missä sointi väreilee, saa muodon. Ihmisestä riippuu, miten asiat soivat hänessä: millainen hänen kokemuksensa on. Ihminen voi olla äärimmilleen virittynyt ja tuntea runon, vaikka se olisi kuinka pienimuotoista. Toisaalta hän voi olla niin paatunut, ettei tunne mitään vaikka hän olisi keskellä tapahtumaa (vaikkapa sotaa, myrskyä, hurmiota).



Totuus vai tehtävä

Minulle runouden kokemus on paljon merkittävämpi sellaisenaan kuin siitä tuotettu tai siitä syntynyt taideteos. Lisäksi tuottamisella ja syntymisellä on suuri ero: Tuottaminen on hallittua ja ihmisen itsensä järjestämää, rationaalista. Syntyminen taas on intuitiivista, vaistonvaraista, ikään kuin itsestään tapahtuvaa, ihmisestä riippumattomampaa ja siksi koskettavampaa.

Ajattelen siis, etteivät ihmisen tekemiset ole niin merkittäviä, vaan kokemukset. Että taiteella sinänsä ei ole merkitystä, vaan sillä mikä on sen takana. Ja sillä, mitä on taiteen jälkeen, eli kokijan mielessä. Että maailma itsessään on runo, sointi, näky. Maailma - se olennaisin - ei tiivisty kaikessa ihmeellisyydessään taiteen paikkoihin: galleriaan tai konserttisaliin tai kirjaan tai levyyn tai elokuvaan.

Taide sanana on sisältää mielikuvan tekemisestä, tuottamisesta, taidosta. Se kertoo, että taide on ihmisen hallinnassa olevaa, hallittua, ainakin näennäisesti. Taide on jotain, mikä tapahtuu jossakin tietyssä paikassa, rajatusti. Tuotoskin voi olla jotain ennalta määrättyä, missä ei ole sijaa luovuudelle. Sanana taide ei siis oikeastaan kerro juuri sitä mikä siinä on olennaisinta, koska se kattaa niin paljon. Siksi en puhukaan niin mielelläni taiteesta kuin runoudesta tai soinnista tai näystä.

Taide on teko, ihmisen tekemää. Runous, sointi tai näky on jotain, mitä ei ole tehty, vaan jotain mikä vain yksinkertaisesti on. Ja kuitenkin hyvä taide on juuri sitä, ei mitään muuta. (Siis luonnonmukaisuutta, totuudellista.) Hyvän taiteen äärellä ei ole merkittävää tekijä, on vain kokemus. Runo tulee, kun ihminen unohtaa tekemisen, ajattelemisen, itsensä. Ja on avoinna tajunnalleen, kun hän luottaa intuitioon, vaistoon. Hän on vain antautunut välineeksi, kanavaksi, soittimeksi, jonka kautta tai jossa se ilmentyy. Taide voi johdattaa kokijansa olemaan itse avoinna elämänsä soinnille. Ja totuudelle.


"Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajan kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat."
(Waltari; Sinuhe Egyptiläinen)


"Kielen perusformaatti on väitelause. - - - Väitelauseen fasismi leimaa ihmisen suhdetta maailmaan. Kun sanon että näin on, niin näin on! Kielen käyttäjä on maailman valtias! Artikuloitu maailma on hallussa! Tajunta on taistelutanner! Väittämät ja termit ovat kilpasilla. Kommunikoitaessa pakotetaan vastaanottaja mukaan visioon. Väitelause on ehdottomuuden formaatti, totuuden kaapu. Naulitsemme maailmaa sanojen ristille. Harha syntyy, kun pysäytämme tajunnan kieleen ja alamme pitää kuvitteellista maailman hallintaa todellisena."
(Ilkka Juhani Takalo- Eskolan "Ruostuuko kielen katiska" -essee (Taiteen asetelmissa tutkimus, Turun ammattikorkeakoulu, 2007))


Nämä lainaukset sisältävät jotain olennaista liittyen käsiteltävään aiheeseen. Ensinnäkin kielen rajallisuudesta. Ilkka Juhani Takalo-Eskola esittää esseessään kyseenalaistuksia kielen ylivallasta välineenä, jolla ihminen kuvittelee hallitsevansa maailmaa. Mika Waltari sanoo asian vähän toisin. Totuus on se mitä on, valhe on totuuden muunnelma. Yritys ottaa totuus hallintaan, käsitettävään muotoon, johtaa valheeseen melkein väistämättä. Totuus, josta tässä puhutaan, on ihmisen pienuus ja rajallisuus suhteessa muuhun olevaan.


Mottona avoimuus ja rehellisyys

Kun tällaisessa valossa tarkastelee omaa tekijyyttään, turhat ajatukset karsiutuvat. Jää vain pyrkimys avoimuuteen ja rehellisyyteen. Tosin sekin on vain pyrkimys.

Avoimuus sisältää kokemuksen maailman rajattomuudesta. Siitä pitäisi seurata rehellisyys omalle rajallisuudelleen. Ihmisen näkökenttä pysyy kaikista avoimuuden pyrkimyksistä huolimatta aina melko suppeana. Arjessa selviämisenkin kannalta se on välttämätöntä. Ihminen ei kestä ajatusta rajattomuudesta, niin mahdoton se on rajalliselle olennolle.

Kun on saanut sanallistettua tai kuvallistettua jotain mielestään olennaista, tulee hyvä olo: jotain on hallinnassa. Mutta mitä se on? Ja karkasiko se jo?


30.9 2009

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti